Ärrin murrin ja liuta kirosanoja sen perään. Tämä maanantai ei sujunut ihan niinkuin piti. Hilla pääsi tänään tarhanraosta karkuun, minun ollessa Tinkan kanssa lenkillä ja samalla kuvailemassa. Kopin vieressä on niin pieni rako, ettei siitä todellakaan ison koiran pitäisi mahtua. Mutta niin vain siitä sitten mentiin. Ensin oli Hilla matkannut naapurin Huskyja katsomaan. Tämän jälkeen oli jäljistä päätellen matka jatkunut pieneen metsään ja pikatien yli isompaan metsään.No ei siinä, onneksi Hilla ei jäänyt auton alle, vaan selvisi ehjin nahoin. Hilla löytyi lopulta noin kolmenkymmenen kilometrin päästä, onneksi joku sai kiinni. Hilla on niin lempeä ja mukava haukku, että ei tietenkään murritellut kiinniottamisessa.
Huomattuani ennen lenkkiä Sohvin takapolven vioittelevan jälleen pakkassäiden myötä, en tietenkään raaskinut hypyyttää Sohvia tarhasta ulos ja sisään että olisin kuvia napsinut, vaan annoin sitten vain niiden kuvien olla. Tinkan lenkittämisen jälkeen huomasin ilokseni, että Sohvi ei enään arisatanut jalkaansa yhtä paljon. En oikeen tiedä, kannattasiko tuolle jotain ravinneainetta alkaa antamaan, jos vaikka tuohon polveen auttaisi. Kun tätä vaivaa ei tosiaan esiinny kuin kovilla pakkasilla.
Palautin Tinkan takasin tarhaan, ja hämmästelin kun Hilla ei ollut ensimmäisenä vastassa. No kun ei kutsuihinkaan tullut reaktiota, lähdin tarhaan katsomaan, mikä oli vialla. No siitä sitten meni jäljet, pienestä raosta. No ei muutakuin perään ja aikani jälkiä seurattuani, kadotin ne pikatielle tullessa. Lähdin kuitenkin metsään rämpimään, kun en aluksi saanut äitiä tai isiä kiinni puhelimella. Välillä suutuin, ja välillä itkin kun siellä metsässä kompastelin. Totaalinen paniikkikaan ei ollut kaukana. Tuntui toivottomalta saada Hilla enään hengissä kotiin, alkoi jo hämärtääkin. Onneksi isi soitti että Hilla on saatu kiinni. Multa pääsi syvä helpotuksen huokaus. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Onneksi tällä kertaa näin, tarhat katsotaan kaikki läpi, ettei vastaavaa pääsisi enään tapahtumaan.
Huomattuani ennen lenkkiä Sohvin takapolven vioittelevan jälleen pakkassäiden myötä, en tietenkään raaskinut hypyyttää Sohvia tarhasta ulos ja sisään että olisin kuvia napsinut, vaan annoin sitten vain niiden kuvien olla. Tinkan lenkittämisen jälkeen huomasin ilokseni, että Sohvi ei enään arisatanut jalkaansa yhtä paljon. En oikeen tiedä, kannattasiko tuolle jotain ravinneainetta alkaa antamaan, jos vaikka tuohon polveen auttaisi. Kun tätä vaivaa ei tosiaan esiinny kuin kovilla pakkasilla.
Palautin Tinkan takasin tarhaan, ja hämmästelin kun Hilla ei ollut ensimmäisenä vastassa. No kun ei kutsuihinkaan tullut reaktiota, lähdin tarhaan katsomaan, mikä oli vialla. No siitä sitten meni jäljet, pienestä raosta. No ei muutakuin perään ja aikani jälkiä seurattuani, kadotin ne pikatielle tullessa. Lähdin kuitenkin metsään rämpimään, kun en aluksi saanut äitiä tai isiä kiinni puhelimella. Välillä suutuin, ja välillä itkin kun siellä metsässä kompastelin. Totaalinen paniikkikaan ei ollut kaukana. Tuntui toivottomalta saada Hilla enään hengissä kotiin, alkoi jo hämärtääkin. Onneksi isi soitti että Hilla on saatu kiinni. Multa pääsi syvä helpotuksen huokaus. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Onneksi tällä kertaa näin, tarhat katsotaan kaikki läpi, ettei vastaavaa pääsisi enään tapahtumaan.
Kommentit
Lähetä kommentti